Sain kommentin, jossa kysyttiin mitä kuuluu. Siitä innostuneena päätin kirjoittaa kuulumisia uuteen artikkeliin. Olen näköjään viimeksi lähes vuosi sitten käynyt blogissa kirjoittamassa. Syy miksi tähän blogiin ei oikein tule nykyään kirjoitettua, on se minkälaiseksi tämä blogi aikanaan muotoutui. Alunperin tein tästä odotusblogin ja tarkoitukseni oli seurata raskauden edistymistä ja kirjata päiväkirjamaisesti ylös äitiyden tuomia tuntoja. Kun sitten lapsen isä jätti minut kesken raskauden, blogista tuli särkyneen sydämen vaatima "terapia"blogi, jossa sivutuotteena seurattiin raskautta. Blogi oli minulle hyvä väylä purkaa eron tuomaa tuskaa ja kaikkea sitä epävarmuutta, jonka koin jäädessäni yksin elämäni suurimmassa tilanteessa.

Kun elämässä sitten kääntyi jälleen uusi lehti, tuntui jotenkin väärältä jatkaa enää tätä blogia. Kirjoitan parhaillaan toista blogia, jossa kirjoittelen elämässäni tällä hetkellä tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Mutta koska teen sitä omalla nimelläni, en halua antaa blogin nimeä täällä. Tämän blogin olen halunnut pitää aroista aiheista johtuen nimettömänä, vaikka moni tuttu minut varmasti tunnistaisikin jos tänne eksyisi. Tunnistaminen ei sinällään minua haittaa, mutta koska elämässäni ja tässä blogissa on avoimesti kerrottu esim. exästäni, olisi se epäreilua häntä kohtaan jos tekisin tätä omalla nimelläni. 

Miten viimeinen vuosi on meillä mennyt? Meillä on ollut iso vuosi, monella tapaa. Pikkumieheni on kasvanut ja hänestä on tullut reipas ja rohkea yksivuotias. Taaperollani on neljä hammasta, hän kävelee ja juoksee, ja tapailee sanoja. Ikää pojalla on nyt vuosi ja kolme kuukautta. Pikkumies aloitti tammikuussa päiväkodin ja sen jälkeen kehitys on ollut huimaa. Päiväkodin aloitus on toki tarkoittanut lukuisia flunssia ja muita tauteja, mutta ei mitään ihmeellistä. Poika on elämäni valo. Jatkuva oppimisen ilo, uteliaisuus ja huumori täyttävät päivämme. Toki myös pienen ihmisen uhmaa, äkkinäisiä kiukkuja kun asiat eivät mene miten tahtoo sekä jatkuvaa pientä rajojen kokeilua. Elämäni on kuitenkin rikasta ja antoisaa.

Vuosi on tuonut myös vastoinkäymisiä. Läheinen ihminen sairastui ja päädyin olemaan hyvinkin paljon apuna. Auttelin syksyllä paljon myös isovanhempiani, joilla oli jo vanhuuden tuomia vaivoja ja arkipäivän avuntarvetta. Loppuvuonna jouduin järjestämään myös yhdet hautajaiset ja lisäksi toinenkin sukulainen nukkui pois. Loppusyksy oli surun ja stressin aikaa. Tammikuussa palasin töihin ja nyt on elämä palannut uomiinsa ja rauhoittunut.

Parisuhteeni on edelleen voimissaan, juhlimme suhteemme yksivuotispäivää kuukausi sitten. Asumme nykyään maalla ja remontoimme taloa. Ostin talon syksyllä ex-aviomieheltäni ja olemme tehneet siitä näköistämme, omaa kotiamme. Vielä on paljon kesken, mutta myös paljon saatu tehtyä. Suhteemme on kestänyt hienosti vauva-arjen sekä remontin, olemme vuoden aikana ehtineet vasta muutaman kerran treffeille, mutta sen aika tulee vielä. Syksyllä teimme viikon reissun Italiaan (koko perhe) ja kesällä olemme menossa porukalla uudelle reissulle.

Lapsen isä käy melko harvoin tapaamassa poikaansa, mutta se on hänen päätöksensä. Alkuun vierailuja oli kerran kuussa, sitten kerran kahdessa kuussa ja nyt viime kerrasta on kolme kuukautta aikaa. Arvasin näin käyvän, mutta pärjäämme kyllä ilmankin vierailuja. On vain sääli, että pojan isä menettää tällä tavoin suhteensa lapseen. Tai eihän sitä suhdetta ole vielä ehtinyt edes muodostua. Tulevaisuus näyttää miten paljon poika kaipaa biologista isäänsä elämäänsä tulevaisuudessa. Exän nykyinen kumppani (se kenen kanssa hän minua petti) on pysynyt kuvioissa ja ollut mukana tapaamisissa. En usko, että hän tietää koko totuutta. Ovat muuttamassa syksyllä saman katon alle, ja ex muuttaa silloin naisensa kotipaikkakunnalle, joka on vielä kauempana kuin missä hän nykyään asuu. Silloin tapaamiset tulevat harvenemaan entisestään, näin uskon. Exää ja hänen naisystäväänsä kohtaan en tunne enää minkäänlaista katkeruutta. En tule koskaan unohtamaan, eikä suhteemme tule koskaan olemaan ystävyyttä, mutta pystyn tapaamaan heitä ja hoitamaan asiat asiallisesti ja ystävällisesti. Nähdessäni heidät en tunne mitään; en haikeutta, en mustasukkaisuutta, en katkeruutta enkä vihaa. Kun he vierailun jälkeen painavat oven takanaan kiinni, tunnen helpotusta ja iloa siitä, että vieraat lähtivät ja saamme viettää taas aikaa perheen kesken.

Olen siis hyvin onnellinen. Näin jälkeenpäin ajateltuna, ero oli minulle palvelus. Olin exälleni selkeästi vääränlainen ihminen ja hän minulle. Nyt olen suhteessa, jossa kumpikin voi aidosti olla oma itsensä, asioista keskustellaan ja molemmilla on oma tilansa. Arki sujuu ilman draamaa ja olemme onnellisia. Asun jälleen siellä, missä elämästäni eniten nautin. Rakastan kotiamme ja on ihanaa, että voimme tehdä siitä yhdessä meidän näköisemme. Pikkumieheni on minulle tärkeintä maailmassa ja saan seurata hänen kehittymistään joka päivä. Elämä on siis kohdillaan.