Nyt on vuosi 2022 lopuillaan ja jotenkin törmäsin tähän vanhaan blogiini lähes kymmenen vuoden takaa. Salasana oli kadonnut, mutta sain vaihdettua sen ja ajattelin kirjoittaa kuulumisia. Blogiani nimittäin edelleen luetaan, mikä on jotenkin hauska juttu. Olen saanut jonkin verran vuosien varrella kommentteja, jotka on kohdistettu minulle yksityisinä, joten en ole niitä täällä julkaissut. Moni on saanut blogistani vertaistukea vastaavassa tilanteessa ja jopa toivoa siitä, että elämä kantaa ja kaikki voi olla lopulta hyvin.

Koska edelleenkin ihmiset eksyvät tänne blogiin, ajattelin, että voisi olla hauska kertoa mitä meille kuuluu nyt. Ihan ensiksi, meille kuuluu tosi hyvää! :)

Lapseni täyttää 9 vuotta helmikuussa ja asumme edelleen samassa talossa, johon silloin muutimme. Talomme on vihdoin pitkäaikaisen remontin jälkeen valmis. No, jotain pientä toki vielä on laittamatta, mutta sehän kuuluu omakotitaloasumiseen. Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä 8,5 vuotta ja naimisissakin jo yli viisi vuotta. Meidän perhe on rakkainta, mitä minulla on.

Vuodet eivät ole olleet helppoja, olemme kohdanneet paljon vastoinkäymisiä, sairastumisia, kuolemaa yms. Olemme kuitenkin perheenä päässeet eteenpäin. Meillä on uudisperhe, johon kuuluu ytimemme lisäksi myös muita, kuten mieheni lapset edellisestä liitosta sekä heidän lapsensa. Olemme miehen kanssa tässä välissä vaihtaneet työpaikkaakin pariin kertaan ja sitä kautta saaneet pientä urakehitystäkin. Meillä on samanlaiset ajatusmaailmat, moraalikäsitykset sekä kiinnostukset. Itse olen aloittanut jokunen vuosi sitten uuden harrastuksen, joka on vienyt sydämeni ja tuo minulle sitä kaivattua omaa aikaa. Lapseni pärjää koulussa, nyt tokaluokkalaisena hyvin, ja hänellä on siellä hyviä kavereita.

Nykyisin lapsen biologinen isä käy tapaamassa lastaan hyvin harvoin, ei edes joka vuosi. Edellisestä kerrasta taitaa olla aikaa kulunut kohta kolme vuotta. Viestejä saamme bioisältä ehkä 2-3 kertaa vuodessa. Mahdollisuus olisi kyllä tavata lastaan, sillä meillä on aina ollut ovet auki ja käyttäydyn aina asiallisesti ja ystävällisesti. Ex ei kuitenkaan ehkä ole kykenevä olemaan lapselleni isä, koska olemme olleet erossa jo ennen lapsen syntymää. En kuitenkaan näe velvollisuudekseni kerjätä tai kinuta vierailuja. Jos ihminen ei omasta tahdostaan halua lasta tavata, niin menetys on silloin hänen. Lapsi ei onneksi bio-isäänsä oikeastaan kaipaa. Silloin tällöin kyselee ja koitan silloin selitellä kiireitä ja pitkää välimatkaa. En halua, että lapsi alkaisi ajatella syyn olevan hänessä. Onneksi meillä on mieheni, sillä hän on ollut lapselleni se isä, jota bio-isä ei pystynyt olemaan. Ex ei kuulemani mukaan ole karvoistaan päässyt, vaan siellä eletään taas eronneena ja uusien "kalojen" parissa. 

Itse ajattelen silloin tällöin tuota aikaa, josta tämä bloginikin kertoo. Se oli henkisesti hyvin raskasta aikaa ja muistan, että kaikki tuntui eron jälkeen erityisen synkältä. Nyt kuitenkin ajattelen sen olleen minua vahvasti kasvattavaa aikaa, joka on muokannut minusta melko vahvan, mutta hyvin herkän ihmisen. Lapseni kanssa meillä on todella erityinen side, josta moni ulkopuolinen on kertonut huomioitaan. Ehkä se, että aloitimme yhteiselomme kahdestaan, on rakentanut meidän välillemme sellaisen sidoksen, jota on vaikea rikkoa. Lapsen saaminen oli kuitenkin lopulta parasta, mitä minulle on elämässäni tapahtunut ja siksi polkujen oli exäni kanssa kohdattava. Ilman exääni en välttämättä olisi tullut äidiksi, joten en kadu hänen tapaamistaan koskaan.

Isot tsempit kaikille teille, jotka koette samanlaisia asioita! Älkää koskaan unohtako, että elämä kantaa ja huolimatta siitä synkkyydestä, joka tällaisen eron vuoksi maailmaa maalaa mustaksi, se aurinko kyllä alkaa jossain vaiheessa paistamaan. 

Hyvää joulunaikaa ja onnellista tulevaa vuotta!