Viikko 11 on täynnä ja näin ollen rv 12 alkaa. Edelleen on samoja oireita, joten ei niistä sen enempää. Viime päivinä olen ollut kovasti surumielinen. Välillä tuntuu, että olen jotenkin tietoisesti hakenut mahdollisuuksia itkuun. Olin kotona yksin koko perjantai-illan, ja itkin ison osan ajasta. Viime aikoina olen ollut kovin epävarma suhteemme tilasta, mies on ollut muutaman viikon aika etäinen, ja vaikka aika ajoin onkin ihan hyvä olla, tuntuu etten saa häntä aidosti lähelle. Tiedän, etten myöskään kuvittele tätä kaikkea, vaan mies on kertonut että häntä ahdistaa. En kuitenkaan tiedä pitääkö tästä olla huolissaan vai onko tämä ohi menevää. Voihan se olla tämä kesälomakin, joka ahdistaa. Kun näkee toista 24/7 ja puheenaiheetkin jotenkin loppuvat. Kun työt alkavat, toivon, että tilanne normalisoituu. Minulla ei riitä nyt voimat enää isojen kriisien läpikäyntiin. Muutenkin tuntuu, että on ollut aika yksin tämän raskauden alun. Miehen etäisyyden takia ei ole ollut sellaista hyvää fiilistä ja puuttuu jakamisen tunne. 

Samalla kun epävarmuus siitä onko toinen vielä aidosti mukana jyllää, nostaa myös epävarmuus itsestä päätään. Kelpaanko kellekään? Onko minun tarkoituskaan saada kestävää onnea vai viedäänkö se aina pois kun sen mahdollisuutta on vilautettu minulle? Olenko niin vaikea ihminen, ettei kanssani voi elää? Toki ymmärrän, että nämä dramaattiset, ehkä hieman yliampuvatkin tuntemukset johtuvat osittain myös herkästä tilasta. Tunteet ovat kuitenkin hyvin aitoja minulle juuri nyt. Osittain olen herkkä senkin takia, ettei tämä ole suhteemme ensimmäinen kriisi. Ensimmäinen kriisi meinasi päättää suhteen kokonaan ja ehkä nyt sitten pelkään tuon kammottavan ajan toistuvan. Silloinkin kriisi oli lähtöisin mieheni puolelta. No, vanhoja ei pidä kaivella, vaan yrittää luottavaisesti katsoa eteenpäin. Onhan tämä iso ja lopullinen muutos molemmille eikä ihme jos välillä ahdistaa.