Tänään tuli täyteen rv 15, toisaalta aika on mennyt nopeasti, toisaalta hitaasti. Tähän aikaan on mahtunut liian paljon surua ja huolia. Vaikka omat tunteet ovat tasoittuneet, koen edelleen suurta huolta raskauden etenemisestä ja parisuhteesta. Kaikenlaista muutakin murhetta on viime viikkoina tullut, joskus mietin minkä verran yhden ihmisen niskaan voi kaataa? 

Eilen minulle tuli ensimmäistä kertaa vahva rakkauden tunne tätä vatsassa kasvavaa pikkuista kohtaan. Telkussa itki aivan pieni vauva ja koin valtavaa hellyyttä. Mä olen oikeasti sekoamassa näistä hormooneista. Olen viime aikoina myös pohdiskellut minkälainen äiti musta tulee, osaanko edes olla äiti? Kun edes tämä muu elämä olisi tasaista, niin voisi rauhassa olla vähän hassu näiden ajatusten kanssa. Kunpa voisi tuntea sellaista perusturvallisuudentunnetta, että toinen on varmasti mukana ja tukena kuin kallio. Mutta kun se tunne puuttuu, sitä leijuu suuressa tuntemattomuudessa ja pohtii mihin sitä rantautuu, yksin vai yhdessä? Voi elämä!