Olemme nyt puhuneet tuntikaupalla päivittäin, tilanteemme tuntuu kerta toisensa jälkeen surullisemmalta. Minulle on selvinnyt, ettei ne hyvät aikammekaan ole miehestäni tuntuneet hyviltä. Kokee ettei ole kanssani onnellinen. Sanoi kyllä että olen hänelle tärkeä ja pelkää tekevänsä virheen jos lopettaa suhteemme. Mutta mutta... minulla on tunne, että on päätöksensä tehnyt jo. Mies sanoo ettei minussa ole mitään vikaa, vaan asia on hänen päänsä sisällä. Se on tässä tuskallisinta, ei voi itse tehdä mitään korjatakseen asiaa. Voin vain odottaa ja itkeä. Sovimme, että ennen päätöstä menemme kuitenkin vielä pariterapiaan ja katsomme löytyykö sieltä ratkaisuja ja vastauksia. Laitoin eilen viestin yhdelle terapeutille ja saimmekin ajan ensi viikolle.  Olen aivan rikki, edes vauvan liikkeet vatsassa eivät tunnu lohdullisilta enää. Olemme jäämässä pikkuisen kanssa yksin. 

Voisin tässä kohtaa valehdella itselleni ja valaa luottamusta, että terapia tekee ihmeitä ja mieheni valaistuu. Kuitenkin uskon, että homma on jo sinetöity. Miten tässä tilanteessa kerätään palaset ja jatketaan elämää?