Tänään se todella kolahti, mun mahassa on elämää. Siellä ei ole enää epämääräinen möykky, vaan oikean ihmisen näköinen tyyppi. Siellä se lilluu ja liikuttelee raajojaan, kääntyilee. Se on ollut aika mieletön tunne, jotenkin kaikki konkretisoitui. Tuntuu, että näitä fiiliksiä on vaikea selittää. Ehkä niitä ei pystykään. Käsi hakeutuu vatsan päälle aika ajoin, kuin hakien kontaktia pikkuiseen. Ihmeellisen outoa!