Tänään on ollut jotenkin surumielinen päivä. Eilen eräs läheinen peruutti tulonsa ja huomasin miten riippuvainen olen muista ihmisistä. Olin ajatellut, että kun hän on täällä, saisin vietyä roskat ulos ja haettua rattaiden pyörät autosta ja kopan verkkovarastosta, olisimme saaneet viriteltyä vaunut toimintakuntoon kun ne ovat hieman hankalat. Samalla reissulla olisin saanut varastoon parit matkalaukut ja laatikot, ja varastosta muutamat siellä olevat vauvakamat mm. Itkuhälyttimen. Olin ajatellut, että ehtisin ehkä myös tiskata tuon keittiössä kasvavan vuoren alun. Kun sitten sain viestin, ettei hän jaksakaan tulla, jäi kaikki tekemättä. Olen niin kiinni lapsessa, etten voi tehdä noita asioita yksinään. En pysty raahaamaan tavaroita vinttikerroksesta vauva toisessa kainalossa. Yöllä pikkuinen valvoi pitkän pätkän juuri kun päästiin nukkumaan. Ehdin nukkua ehkä puoli tuntia kun vauva heräsi. Syötin, vaihdoin vaipan, heijasin ja paijasin, lauloin kehtolaulun (keksin itse sävelen ja sanat kun en muistanut yhtään oikeaa laulua). Aika tuntui pitkältä ja olin väsynyt, tuntui yksinäiseltä.

Tänään nukuimme aamupäivällä pitkään, sen jälkeen aamutoimet ja syöttö, lapsi nukahti uudelleen. Sillä kaavalla olemme menneet tämän päivän. Vauva nukkuu pätkän, syö hetken ja nukkuu seuraavan pätkän. Menin pikkuisen viereen ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut. Aloin miettiä miten oikeissa ydinperheissä vauva-arkea vietetään. Äiti elelee lapsivuodeaikaa, isä käy kaupassa ja ottaa välillä lapsen syliinsä, jotta äiti pääsee rauhassa suihkuun. Isä kokkaa ehkä hyvää ruokaa ja hieroo äidin imetyksen vuoksi jumiutuneita hartioita. Tuli itsesäälikohtaus, kukaan ei ole kysynyt sen jälkeen kun tulin lapsen kanssa kotiin miten pärjään tai tarvitsenko apua jossain. Itkettää ja on itkettänyt pitkin päivää. Kyllä se ohi menee, tällainen heikko hetki...

Lisää itsesääliä sain aikaiseksi kun uudesta neuvolasta soitettiin. Torstaina terkka päivystääkin neuvolassa toisella puolella kaupunkia, voisinko tullakin sinne. Olin iloinnut siitä, että neuvola on 200 metrin päässä ja pääsen sinne ilman vaunuja tai autoa. Hyvä etten alkanut itkeä, niin isolta tuo asia tuntui. No, kerroin että olen yksin lapsen kanssa ja tällä hetkellä liikkuminen on hieman hankalaa, että jos olisi jokin toinen aika tässä lähineuvolassa, niin olisin kiitollinen. Jos olisi vaunut, olisin voinut mennäkin tuonne toiseen paikkaan. Sain poikkeuksellisesti ajan terkkarimme kollegalle huomiselle, tähän lähineuvolaan. Puhelun jälkeen itketti taas...

Käyn välillä tuijottamassa sängyssään tuhisevaa pikkuprinssiä, elämäni tärkeintä ja rakkainta. Kyllä tässä samperi-sentään pärjätään. Ei saa olla itkupilli... laitoin veljelle tekstarin, että tarvitsen apua vaunujen kanssa. Koska hän ehtisi käymään? Odotan vastausta... Vauvan isä on tulossa huomenna illalla neljävuotiaan kanssa katsomaan poikaa, häneltä en aio apua pyytää.