Olo on toivoton... Olen viime päivinä miettinyt kovasti, että miten on mahdollista kerta toisensa jälkeen epäonnistua ihmissuhteissa tällä tavoin? Niin monet ovat kuitenkin löytäneet sen elämänsä ihmisen, ja elävät normaalia elämää ihan tyytyväisinä. On kriisejä ja riitoja, mutta ne kuuluvat asiaan, ja sen jälkeen taas jatketaan. Omat lähisukulaiseni ovat onnistuneet tässä. Miten omalle kohdalleni osuu aina näitä sitoutumiskyvyttömiä, ihmeitä odottavia tai muuten vaikeita tapauksia? Mitä teen itse väärin? Edellinen suhteeni kesti lähes kymmenen vuotta, se oli monella tapaa vaikea suhde, ja voi sanoa, että siinä suhteessa vastamäki kesti yhteensä kuusi vuotta. Eihän siitä suhteesta mitään tietenkään tule jos suhteen perustila on kriisi. Kyllähän niitä onnellisia ja iloisiakin aikoja pitää olla.

Mutta nykyisessä suhteessa ovat mielestäni perusasiat kunnossa. Tehdään mukavia asioita yhdessä ja yhteinen huumorintaju ja ajatusmaailma löytyy. Tämä kaikki tuntui niin hyvältä ja varmalta, että päätös lapsestakin oli itselle helppo tehdä. Ja nyt ollaan tässä... Puhuimme aiheesta pitkään. Mies ei tiedä mikä vaivaa, mutta tuntuu olevan hyvin epävarma suhteestamme. Ei vain tunnu riittävän onnelliselta sanoo, yhteiset tekemiset eivät anna riittävästi nautintoa, yhteinen tulevaisuus tuntuu liian lopulliselta, seurani aika ajoin ahdistaa. Mitä tuohon voi sanoa? Tässä kohtaa tuntuisi helpommalta ratkaista ongelma jossa kärsitään läheisyyden puutteesta tai vaikka erimielisyydet rahasta tms.

Jotenkin tuntuu, että mieheni lataa liikaa odotuksia parisuhteelle ja minulle. Aivan kuin onnellisuuden pitäisi tulla sieltä. Eikö ihmisen pitäisi olla ensin onnellinen ja tyytyväinen itsensä kanssa, jotta voisi olla parisuhteessakin onnellinen? Eikö olisi hyvä, että elämän sisältö tulisi muistakin asioista kuin parisuhteesta? Eihän parisuhde voi tuntua koko ajan hyvältä ja täydelliseltä. Oma ajatusmaailmani lepää siinä uskossa, että päättää sitoutua johonkin. Päättää rakastaa. Ja kun sen päätöksen on tehnyt, sitä sitten tekee sen asian eteen kaiken tarvittavan. Parisuhde vaatii paljon kärsivällisyyttä ja aika ajoin myös huonojen fiilisten sietämistä. Itse olen jotenkin ajatellut, että ne kuuluvat asiaan silloin tällöin. Mieheni sanoo, että päätös olisi helppo tehdä jos osaisi sanoa minussa olevan jotain vikaa, mutta ei ole sinällään mitään. Ymmärtää myös, että olisi suuri menetys jos en olisi siinä. Ikävöi kun on poissa kotia ja minua. Mutta kuitenkin tuntuu, että en riitä.

Olenko kohta taas yksin? Tuntuu niin pahalta kun asiassa on niin paljon osallisia ja asioita. Riittävän rankalta tuntuu ajatus, että menettää itselleen todella tärkeän ihmisen; rakastetun ja hyvän ystävän. Mutta että menettää myös yhden itselle rakkaan lapsen ja toinenkaan, se vielä syntymätön ei saa edes mahdollisuutta normaaliin perheeseen. En tiedä onko tullut miehelleni eteen ajatus, että jossain olisi joku vielä parempi ihminen häntä varten. Se ainainen fiilis siitä, että ehkä voisin olla vielä onnellisempi ja tyytyväisempi jonkun muun kanssa. Sanoin hänelle, ettei täydellistä ihmistä ole. Kun se silloin tällöin tavattu, aina nähtäessä kaunis ja mukava, älykkäitä keskusteluja tuottava ihminen tuodaan arkeen, nähdään sen arkiminä, ne kiukkuisetkin päivät, niin kyllä se täydellisyys taitaa siinä karista. Mutta milläs toisen ihmisen vakuutat, siitä että kannattaa yrittää ja luottaa meihin. En minä sitä voi vannoa, kyllä sen tahdon pitää lähteä hänestä itsestään. Olisikohan parisuhdeterapiasta apua?