Olemme puhuneet mieheni tai siis exäni kanssa paljon aiheesta. Hänkin pähkäilee monia asioita ja nyt kahden päivän aikana olen nähnyt hänen itkevän ensimmäistä kertaa. Kyllähän hän tietää senkin, ettei kovin moni häntä tule ymmärtämään. Moni itseasiassa varmasti saattaa jopa suhtautua häneen eri tavalla. Lapseen hän ei pysty koskaan luomaan kovin ihmeellistä suhdetta, sillä joudun muuttamaan takaisin sinne mistä tulin eli parinsadan kilometrin päähän. Joutuu käsittelemään tyttärensä kanssa myös sen, että en ole enää elämässä, mutta ei odotettu pikkusisaruskaan. Muutenkin joutuu taas selviämään elämästä itsekseen ellei ota heti uutta ihmistä kanssaan asumaan. Eikä nuo tunteet minuakaan kohtaan ihan välinpitämättömät ole. 

Itse olen hajalla, aivan palasina. Itken ja välillä rauhotun, sitten tulee taas itku. Olen muutaman ihmisen kanssa aiheesta viestinyt, mutta aina kun asiaa käsittelee, tulee itku. Nytkin... Yritän järjestää itselleni mahdollisuuden lähteä täältä pian, viikon päästä jos mahdollista. Voisin mennä muiden nurkkiin, mutta haluaisin että kun täältä lähden, saisin vietyä samalla myös tavarani, ettei tarvitse enää palata. Olemme kuitenkin väleissä. Siitä olen ylpeä, että olen pystynyt puhumaan miltä minusta tuntuu ja itkemäänkin, mutta minkäänlaiseen kerjäämiseen tai aneluun en ole sortunut. Enkä aiokaan. Sen verran ihmisen täytyy itseään kunnioittaa, ja toisaaltaan haluaisin, että lapsellani olisi isä kaikeasta huolimatta. Ja se on mahdollista näissä olosuhteissa vain jos olemme väleissä.