Olen aika yksinäinen. Minulla on ihanat läheiset ja paljon ystäviä, mutta kaikilla on oma elämänsä ja perheensä ja niin pitääkin olla. Kuten olen ennenkin kertonut, olen parisuhdeihminen enkä ole tottunut olemaan yksin. Koen oloni suunnattoman yksinäiseksi. Uskon, että lapsi tuo minulle paljon, mutta ei sekään poista sitä kaipausta aikuisen ihmisen seuraan. Kaipaan ihmistä kenen kanssa voin puhua aikuisten ihmisten asioita, kenen kainaloon voin kömpiä ja kenen kanssa voin istua ruokapöytään. Joka päivä tuo yksinäisyys tuntuu ahdistavammalta ja kaiken peittävältä. Toki tulee viestittyä ihmisten kanssa ja silloin tällöin joku soittaakin, mutta valtaosan ajasta olen yksin. Tätäkö tämä elämäni nyt sitten tulee olemaan? Hain eilen työpaikan tarjoamat liikuntasetelit palkanlaskennasta, samalla mietin pääsenkö koskaan käyttämään niitä. Vauvan kanssa voi olla hankalaa harrastaa mitään muuta liikuntaa kuin kävelylenkkejä ja kotijumppaa. Joku voisi sanoa, että itse tiesi valitsit ja niinhän tietenkin teinkin, tosin kuvittelin sinisilmäisenä koko ajan, että lapsi syntyy perheeseen, jossa on isä, äiti ja sisko. Nyt pitää vain sopeutua ja siirtää omat tarpeensa taka-alalle. 

Joskus tuntuu, että blogikirjoitukseni ovat yhtä valitusta ja surkuttelua, itsesääliä... Mutta sitähän tämä blogi minulle tarjoaa, paikan purkaa mieltäni. Enhän minä voi näitä asioita koko ajan läheisteni niskaan kaataa. Tuntuu, että olen heille velkaa sen, että näytän vahvalta ja siltä, että toivun tästä kaikesta. Että heistä tuntuisi, että kaikki se ponnistelu eteeni, tuki ja apu ei ole hyödytöntä. Arvostan sitä todella, mutta suru ei hellitä helpolla. On jännä nähdä, että vaikka miehestä paljastui kurjia asioita, joita en pysty antamaan anteeksi, kaipaan ja ikävöin häntä suunnattomasti. Aina kun mies laittaa viestiä ja kysyy miten voin, kerron hänelle fyysisestä olostani, miten vatsa kasvaa ja vauva liikkuu. En koskaan kerro miten tunnen, kuinka itken iltaisin ja ikävöin häntä. En halua, että hän tietää. Ehkä haluan näyttää vahvemmalta kuin olenkaan. Ehkä se onkin oma vikani, että kaikki sanovat minulle, että olen vahva nainen ja pärjään kyllä. En ole niin vahva kuin ihmiset luulevat. Kukaan ei vain huomaisi vaikka romahtaisin, saattaisi mennä monta päivää ennen kuin kukaan tajuaisi. Tällaista vuodatusta...

Tänään on luvassa kummipojan syntymäpäivät illalla. Pitäisi etsiä jostain hänelle ostamani lahja, se on jossain pakattuna muuttokamoissa. Ostin sen jo ennen eroa. Siinäpä tämän päivän ohjelma onkin. Huomenna tulee rv 30 täyteen, silloin enemmän vauvajutuista ja ajatuksista.