Olen lukenut lähipäivinä tai oikeastaan öinä kaksi kirjaa. Toinen on Musta tulee perhe, kirjoittaja Eve Mantu. Toisen kirjan luin viime yönä, se oli 875 grammaa - Pirpanan tarina, kirjoittaja Tomi Takamaa. Ajattelin nyt kirjoitella kirjoista omat mielipiteeni.

Musta tulee perhe on alaotsikoitu voimakirjaksi yksin odottavalle. Olin lukenut lukuisia hyviä arvosteluja kirjasta ja varmasti siksi odotukset olivat korkealla. Kirja on tehty ikäänkuin käsikirjaksi, jonne voi tehdä omia muistiinpanoja. Kirja oli pääsääntöisesti suunnattu yksin lastaan odottavalle, mutta siinä oli kappaleensa myös tukihenkilölle tai ystävälle. Kirja oli periaatteessa ihan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta minulle siitä jäi jotain uupumaan. Vaikka siinä sinällään oli ihan hyviä juttuja, en kokenut saavani siitä konkreettisia apuja. Ehkä se olisikin ollut liikaa odotettu yhdeltä kirjalta. Toisaaltaan kirjan kirjoittaja oli myös lähtökohdiltaan yksin odottamisessa erilaisessa tilanteessa kuin minä ja lisäksi tottunut asumaan yksin. Myöskään isä ei ollut kuvioissa mitenkään mukana. Ehkä näiden seikkojen takia kirjassa ei käsitelty kaikkia sellaisia asioita kuin odotin. Lisäksi odotin ehkä syvällisempää otetta osiin asioista, nyt niitä käsiteltiin nopeasti pintapuolisesti. Kaikenkaikkiaan kirja oli kuitenkin ihan kiva, mutta kertoo, että lisääkin kirjoja yksin odottavalle mahtuisi markkinoille. Ehkä minua häiritsi se, että se oli ikäänkuin opaskirja, mutta kuitenkin niin pitkälti yhden ihmisen kokemuksesta ja tarpeesta kirjoitettu. Tarvittaisiin siis kirja, jossa olisi erilaisia tarinoita ja monenlaisia näkökulmia yksin odottamiseen. Silloin kirjasta saisi syvällisemmän ja monisyisemmän.

875 grammaa - Pirpanan tarina kertoo tarinan viime vuoden some-ilmiöstä, pienen keskosen isän perustamasta facebook-ryhmästä, josta tuli hyväntekeväisyyskeräys. Itse en tuohon sivulle liittynyt tuolloin, mutta seurasin kampanjaa ja luin muutamia lehtijuttuja aiheesta. Luin kirjan tabletilla yhdellä kertaa, viime yönä. Kirjan voi jakaa kolmeen osaan; Pirpanan ja kampanjan tarinaan, vanhempien selviytymisoppaaseen sekä muiden keskosten tarinoihin. Kirja oli kiinnostava ja helppolukuinen. Pidin siitä ja raskaana ollessa monet asiat tunnetasolla saavuttivat sydämen. Lähipiirissäni on ollut myös kymmenkunta tapausta, jossa on menetetty vauva keskenmenossa, juuri ennen syntymää kohtukuolemassa tai aivan pienenä kätkytkuoleman tms. johdosta. Yksi menetetyistä oli omapikkuveljeni. Siksikin tämä aihe koskettaa ja on ollut yksi suurimmista peloistani varsinkin raskauden alkuaikoina. Kirjassa häiritsi ehkä eniten yksi asia, siinä seliteltiin liikaa ja monesti isän motiiveja. Kirjoittajahan on juurikin pienen keskosen isä, joka sai kampanjan aikaan. Mielestäni hän meni liikaa mahdollisten kritiikkiä antaneiden matkaan ja selittelyn tielle. Jokainen ihminen tekee asioita pitkästi itsekkäistä syistä, joko saadakseen hyvää oloa, hyvää omaatuntoa tms. On hirveän vaikeaa erottaa onko olemassa yhtään puhtaasti epäitsekästä tekoa. Se ei ole väärin, miksei omista teoistaan voisi kokea hyviä fiiliksiä. Uskon, että kampanjan starttaus oli isän selviytymistä tilanteessa, jossa hän oli hyvin avuton oman pienen tyttärensä suhteen. Kampanjan avulla hän sai itsevarmuutta ja koki saavansa jotain hyvää aikaan kun oma tytär oli sairaalassa. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Suuria tekoja saadaan aikaan kun asiassa on jotain henkilökohtaista. Pidin siis kirjasta kovasti ja myös siitä positiivisesta otteesta siinä. Oli mukavaa, että sen loppuun oli myös kerätty muutama muiden keskosten tarina.

Tällaisia ajatuksia. Kirjoittelen muita kuulumisia erikseen.