Kyllä tällainen lapsiperhearki ja etenkin yksinhuoltajaperheenä on ihan parasta kärsivällisyyden kasvatusta. Kun vie lasta viidennen kerran sänkyyn nukkumaan monen tunnin nukutuksen jälkeen, ja viiden minuutin päästä kuuluu taas sängystä kitinää, vaatii todella pitkää pinnaa käydä hakemassa pieni kitisijä syliin ja antaa hänelle jälleen suuri määrä hellyyttä, rauhallista puhetta ja ymmärrystä. Nykyään se onnistuu jo aika hyvin. Joka kerta kun lapsi kitisee, yritän muistaa, että hänellä on kipuja ja ikävä olla. Sillä tavoin empatia nousee ärtymyksen yli ja pystyn jatkamaan kuin olisi juuri aloitettu. Eilen oli juuri tällainen ilta, kun poika viimein nukahti, olin varsinkin fyysisesti aivan loppu. Selkään ja käsiin sattui, ja olisin voinut vain tipahtaa sänkyyn. 

Tässä arjessa on oppinut myös tehokkaaksi. Eilen huomasin taas tekeväni sataa asiaa samaan aikaan kun poika oli unilla. Tein ruokaa, keitin tutteja, kirjoitin blogia ja latasin kuvia dropboxiin vauvan isää varten. Samalla viestin uuden ihastukseni kanssa ja luin facebookista juttuja. Sitä venyy uskomattomiin suorituksiin kun on pakko eikä aikaa oikein ole. Nykyään olen onnistunut kehittämään toimivan aamurutiinin. Kun nousemme, vaihan pojan vaipan ja laitan hänet koliikkikeinuun keinumaan telkkarin eteen. Sitten juoksen kylppäriin, jossa otan suihkun ja pesen hampaat, usein pikkuinen jaksaa istua keinussa myös hetken sen jälkeen, joten saan pukeuduttua ja syötyä pikaisen aamupalan. Sitten jatkamme pojan kanssa touhuja.

Olen oikeastaan tyytyväinen elämääni. Minua ei rasita sinällään olla yksin pojan kanssa, joskus tosin olisi mukavaa laittaa ruokaa vähän pidemmällä kaavalla ja syödä rauhassa. Olisi myös ihanaa jos joku kävisi joskus kaupassa tai vaikeana päivänä ottaisi pojan syliinsä välillä, jotta voisin levätä. Mutta vaikka ei niin olekaan, nautin silti elämästäni ja meidän pienestä arjestamme. Ehkä eniten kaipaan sitä, että voisin mennä yksin lenkille, uimaan tai vesijumppaan.