Jotenkin tästä blogistani on tullut kovin surullinen. Luulin alkuun, että tästä tulisi iloinen ja onnellinen odotusblogi. Ajattelin, että odotamme vauvaa onnellisina, juttelemme sikiön kehityksestä ja mieheni sivelisi vatsaani aika ajoin innoissaan tästä onnesta. Näin se elämä on muuta kuin sitä ajattelee ja toivoo. Nyt tunnen lähinnä olevani yksinäinen, tuleva yksinhuoltaja vailla kaikkea sitä mitä odotin ja luulin. No, en nyt tiedä onko tilanne oikeasti näin vakava, mutta fiilis ei ainakaan ole parhain. Elämä yllättää vielä näin 38-vuotiaanakin hankaluudellaan. Toivoisin, että elämässä olisi joskus muutama peräkkäinen, tasainen ja onnellinen vuosi. En usko, että se ei ole liikaa vaadittu.

Lasken päiviä maanantaiseen ultraan. Jännittää ja pelottaa! Tämä ultra on ikäänkuin tärkeä etappi. Jos maanantaina sikiö on elossa ja kaikki osat paikoillaan ja jos veriseulan ja niskaturvotuksen perusteella vielä kromosomipoikkeavuuksien riski on pieni, on jo hurjan iso mahdollisuus saada tämä raskaus onnistuneesti loppuun. Toivon koko sydämestäni, että kaikki on kunnossa ja sikiö voi hyvin. Vaikka suhteessamme on ongelmia enkä tiedä miten kaikki päättyy, lapsi on erittäin toivottu ja odotettu. Olen kylläkin jollain tasolla henkisesti valmistautunut siihen, että jo ikänikin takia riskiluvut voivat olla suuret ja jatkotutkimuksiin joudutaan. Itse olen nämä tutkimukset halunnut, joten kaikki tarvittava tutkitaan ja tulokset nähdään sitten. Niihin en pysty vaikuttamaan. 

Tänään oli toinen työpäivä loman jälkeen. Eilen töissä vähän ahdisti, mutta tänään meni jo ihan kivasti. Töissä on kiireistä ja se auttaa pitämään ikävät asiat pois mielestä, ainakin osan aikaa.