Heräsin jo kymmenen aikoihin, en tiedä mihin aikaan nukahdin. Viimeisen kerran katsoin kelloa puoli kolmelta. Heräsin taas selällään, selkeästi se asento tuntuu parhaimmalta, vaikka käsittääkseni sitä ei suositella. Vaikka menen nukkumaan kyljelläni, käännyn aina jossain vaiheessa selälleen.

Avasin telkkarin ensitöikseni. Sieltä tuli ohjelma, jossa seurattiin kahta synnytystä. Mietin kahdesti käännänkö kanavaa, mutta päätin katsoa kuitenkin. Molemmilla oli vähän hankaluuksia, toiselle tehtiin lopulta hätäsektio ja toisella jouduttiin ottamaan imukuppi käyttöön. Itku tuli kun pikkuiset saatiin maailmaan ja äitinsä rinnalle. Olenkohan vähän herkillä? Samalla tuli mietittyä myös omaa synnytystä. Mietin tukihenkilön merkitystä ja erilaisia kivunlievityskeinoja. Täytyy kyllä sanoa, että olen aivan kahden vaiheilla tukihenkilöstä. Nyt kun mukana ei ole miestä, onko olemassa ketään ihmistä kenen kanssa haluan jakaa tuon kokemuksen? Toisaaltaan tunteeko kukaan minua siinä mielessä riittävästi, että osaisi tukea minua tai näkisi minusta miten oikeasti voin? Onko ketään ihminen minulle niin läheinen? Paljon mietintää... Kivunlievitystäkin luultavasti haluan jonkinlaista, olen lukenut niistä vähän, mutta ehkäpä synnytysvalmennuksessa kerrotaan niistä vaihtoehdoista lisää, jotta voin muodostaa jonkinlaisen mielipiteen. Huh, saattaa olla, että synnytys alkaa kohta jännittää. 

Tänään on ohjelmassa ystävän kanssa kahvittelua tai sitten mennään syömään. Samainen ystävä on luvannut tulla auttamaan muuton jälkeen laatikoiden purkamisessa. Siitä voi tulla hauskaa, vähän noutoruokaa, tavaroiden läpikäymistä ja paikoilleen laittoa. Varmasti mukavampaa kuin yksin touhuaminen. Ennen muuttoani miehen perässä, näimme tämän ystävän kanssa usein, lähes viikottain. Nyt kun muutin takaisin, olemme nähneet taas useammin.