Nyt on vuosi 2022 lopuillaan ja jotenkin törmäsin tähän vanhaan blogiini lähes kymmenen vuoden takaa. Salasana oli kadonnut, mutta sain vaihdettua sen ja ajattelin kirjoittaa kuulumisia. Blogiani nimittäin edelleen luetaan, mikä on jotenkin hauska juttu. Olen saanut jonkin verran vuosien varrella kommentteja, jotka on kohdistettu minulle yksityisinä, joten en ole niitä täällä julkaissut. Moni on saanut blogistani vertaistukea vastaavassa tilanteessa ja jopa toivoa siitä, että elämä kantaa ja kaikki voi olla lopulta hyvin.

Koska edelleenkin ihmiset eksyvät tänne blogiin, ajattelin, että voisi olla hauska kertoa mitä meille kuuluu nyt. Ihan ensiksi, meille kuuluu tosi hyvää! :)

Lapseni täyttää 9 vuotta helmikuussa ja asumme edelleen samassa talossa, johon silloin muutimme. Talomme on vihdoin pitkäaikaisen remontin jälkeen valmis. No, jotain pientä toki vielä on laittamatta, mutta sehän kuuluu omakotitaloasumiseen. Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä 8,5 vuotta ja naimisissakin jo yli viisi vuotta. Meidän perhe on rakkainta, mitä minulla on.

Vuodet eivät ole olleet helppoja, olemme kohdanneet paljon vastoinkäymisiä, sairastumisia, kuolemaa yms. Olemme kuitenkin perheenä päässeet eteenpäin. Meillä on uudisperhe, johon kuuluu ytimemme lisäksi myös muita, kuten mieheni lapset edellisestä liitosta sekä heidän lapsensa. Olemme miehen kanssa tässä välissä vaihtaneet työpaikkaakin pariin kertaan ja sitä kautta saaneet pientä urakehitystäkin. Meillä on samanlaiset ajatusmaailmat, moraalikäsitykset sekä kiinnostukset. Itse olen aloittanut jokunen vuosi sitten uuden harrastuksen, joka on vienyt sydämeni ja tuo minulle sitä kaivattua omaa aikaa. Lapseni pärjää koulussa, nyt tokaluokkalaisena hyvin, ja hänellä on siellä hyviä kavereita.

Nykyisin lapsen biologinen isä käy tapaamassa lastaan hyvin harvoin, ei edes joka vuosi. Edellisestä kerrasta taitaa olla aikaa kulunut kohta kolme vuotta. Viestejä saamme bioisältä ehkä 2-3 kertaa vuodessa. Mahdollisuus olisi kyllä tavata lastaan, sillä meillä on aina ollut ovet auki ja käyttäydyn aina asiallisesti ja ystävällisesti. Ex ei kuitenkaan ehkä ole kykenevä olemaan lapselleni isä, koska olemme olleet erossa jo ennen lapsen syntymää. En kuitenkaan näe velvollisuudekseni kerjätä tai kinuta vierailuja. Jos ihminen ei omasta tahdostaan halua lasta tavata, niin menetys on silloin hänen. Lapsi ei onneksi bio-isäänsä oikeastaan kaipaa. Silloin tällöin kyselee ja koitan silloin selitellä kiireitä ja pitkää välimatkaa. En halua, että lapsi alkaisi ajatella syyn olevan hänessä. Onneksi meillä on mieheni, sillä hän on ollut lapselleni se isä, jota bio-isä ei pystynyt olemaan. Ex ei kuulemani mukaan ole karvoistaan päässyt, vaan siellä eletään taas eronneena ja uusien "kalojen" parissa. 

Itse ajattelen silloin tällöin tuota aikaa, josta tämä bloginikin kertoo. Se oli henkisesti hyvin raskasta aikaa ja muistan, että kaikki tuntui eron jälkeen erityisen synkältä. Nyt kuitenkin ajattelen sen olleen minua vahvasti kasvattavaa aikaa, joka on muokannut minusta melko vahvan, mutta hyvin herkän ihmisen. Lapseni kanssa meillä on todella erityinen side, josta moni ulkopuolinen on kertonut huomioitaan. Ehkä se, että aloitimme yhteiselomme kahdestaan, on rakentanut meidän välillemme sellaisen sidoksen, jota on vaikea rikkoa. Lapsen saaminen oli kuitenkin lopulta parasta, mitä minulle on elämässäni tapahtunut ja siksi polkujen oli exäni kanssa kohdattava. Ilman exääni en välttämättä olisi tullut äidiksi, joten en kadu hänen tapaamistaan koskaan.

Isot tsempit kaikille teille, jotka koette samanlaisia asioita! Älkää koskaan unohtako, että elämä kantaa ja huolimatta siitä synkkyydestä, joka tällaisen eron vuoksi maailmaa maalaa mustaksi, se aurinko kyllä alkaa jossain vaiheessa paistamaan. 

Hyvää joulunaikaa ja onnellista tulevaa vuotta!

Sain kommentin, jossa kysyttiin mitä kuuluu. Siitä innostuneena päätin kirjoittaa kuulumisia uuteen artikkeliin. Olen näköjään viimeksi lähes vuosi sitten käynyt blogissa kirjoittamassa. Syy miksi tähän blogiin ei oikein tule nykyään kirjoitettua, on se minkälaiseksi tämä blogi aikanaan muotoutui. Alunperin tein tästä odotusblogin ja tarkoitukseni oli seurata raskauden edistymistä ja kirjata päiväkirjamaisesti ylös äitiyden tuomia tuntoja. Kun sitten lapsen isä jätti minut kesken raskauden, blogista tuli särkyneen sydämen vaatima "terapia"blogi, jossa sivutuotteena seurattiin raskautta. Blogi oli minulle hyvä väylä purkaa eron tuomaa tuskaa ja kaikkea sitä epävarmuutta, jonka koin jäädessäni yksin elämäni suurimmassa tilanteessa.

Kun elämässä sitten kääntyi jälleen uusi lehti, tuntui jotenkin väärältä jatkaa enää tätä blogia. Kirjoitan parhaillaan toista blogia, jossa kirjoittelen elämässäni tällä hetkellä tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Mutta koska teen sitä omalla nimelläni, en halua antaa blogin nimeä täällä. Tämän blogin olen halunnut pitää aroista aiheista johtuen nimettömänä, vaikka moni tuttu minut varmasti tunnistaisikin jos tänne eksyisi. Tunnistaminen ei sinällään minua haittaa, mutta koska elämässäni ja tässä blogissa on avoimesti kerrottu esim. exästäni, olisi se epäreilua häntä kohtaan jos tekisin tätä omalla nimelläni. 

Miten viimeinen vuosi on meillä mennyt? Meillä on ollut iso vuosi, monella tapaa. Pikkumieheni on kasvanut ja hänestä on tullut reipas ja rohkea yksivuotias. Taaperollani on neljä hammasta, hän kävelee ja juoksee, ja tapailee sanoja. Ikää pojalla on nyt vuosi ja kolme kuukautta. Pikkumies aloitti tammikuussa päiväkodin ja sen jälkeen kehitys on ollut huimaa. Päiväkodin aloitus on toki tarkoittanut lukuisia flunssia ja muita tauteja, mutta ei mitään ihmeellistä. Poika on elämäni valo. Jatkuva oppimisen ilo, uteliaisuus ja huumori täyttävät päivämme. Toki myös pienen ihmisen uhmaa, äkkinäisiä kiukkuja kun asiat eivät mene miten tahtoo sekä jatkuvaa pientä rajojen kokeilua. Elämäni on kuitenkin rikasta ja antoisaa.

Vuosi on tuonut myös vastoinkäymisiä. Läheinen ihminen sairastui ja päädyin olemaan hyvinkin paljon apuna. Auttelin syksyllä paljon myös isovanhempiani, joilla oli jo vanhuuden tuomia vaivoja ja arkipäivän avuntarvetta. Loppuvuonna jouduin järjestämään myös yhdet hautajaiset ja lisäksi toinenkin sukulainen nukkui pois. Loppusyksy oli surun ja stressin aikaa. Tammikuussa palasin töihin ja nyt on elämä palannut uomiinsa ja rauhoittunut.

Parisuhteeni on edelleen voimissaan, juhlimme suhteemme yksivuotispäivää kuukausi sitten. Asumme nykyään maalla ja remontoimme taloa. Ostin talon syksyllä ex-aviomieheltäni ja olemme tehneet siitä näköistämme, omaa kotiamme. Vielä on paljon kesken, mutta myös paljon saatu tehtyä. Suhteemme on kestänyt hienosti vauva-arjen sekä remontin, olemme vuoden aikana ehtineet vasta muutaman kerran treffeille, mutta sen aika tulee vielä. Syksyllä teimme viikon reissun Italiaan (koko perhe) ja kesällä olemme menossa porukalla uudelle reissulle.

Lapsen isä käy melko harvoin tapaamassa poikaansa, mutta se on hänen päätöksensä. Alkuun vierailuja oli kerran kuussa, sitten kerran kahdessa kuussa ja nyt viime kerrasta on kolme kuukautta aikaa. Arvasin näin käyvän, mutta pärjäämme kyllä ilmankin vierailuja. On vain sääli, että pojan isä menettää tällä tavoin suhteensa lapseen. Tai eihän sitä suhdetta ole vielä ehtinyt edes muodostua. Tulevaisuus näyttää miten paljon poika kaipaa biologista isäänsä elämäänsä tulevaisuudessa. Exän nykyinen kumppani (se kenen kanssa hän minua petti) on pysynyt kuvioissa ja ollut mukana tapaamisissa. En usko, että hän tietää koko totuutta. Ovat muuttamassa syksyllä saman katon alle, ja ex muuttaa silloin naisensa kotipaikkakunnalle, joka on vielä kauempana kuin missä hän nykyään asuu. Silloin tapaamiset tulevat harvenemaan entisestään, näin uskon. Exää ja hänen naisystäväänsä kohtaan en tunne enää minkäänlaista katkeruutta. En tule koskaan unohtamaan, eikä suhteemme tule koskaan olemaan ystävyyttä, mutta pystyn tapaamaan heitä ja hoitamaan asiat asiallisesti ja ystävällisesti. Nähdessäni heidät en tunne mitään; en haikeutta, en mustasukkaisuutta, en katkeruutta enkä vihaa. Kun he vierailun jälkeen painavat oven takanaan kiinni, tunnen helpotusta ja iloa siitä, että vieraat lähtivät ja saamme viettää taas aikaa perheen kesken.

Olen siis hyvin onnellinen. Näin jälkeenpäin ajateltuna, ero oli minulle palvelus. Olin exälleni selkeästi vääränlainen ihminen ja hän minulle. Nyt olen suhteessa, jossa kumpikin voi aidosti olla oma itsensä, asioista keskustellaan ja molemmilla on oma tilansa. Arki sujuu ilman draamaa ja olemme onnellisia. Asun jälleen siellä, missä elämästäni eniten nautin. Rakastan kotiamme ja on ihanaa, että voimme tehdä siitä yhdessä meidän näköisemme. Pikkumieheni on minulle tärkeintä maailmassa ja saan seurata hänen kehittymistään joka päivä. Elämä on siis kohdillaan.

 

Tuhottomasti aikaa on vierähtänyt viime kirjoituksesta. Meillä elämä menee tasaisesti, nautitaan kesästä ja ihmetellään. Pikkumies on kasvanut hienosti, vaikkakin on hoikka poika. Yöt nukutaan pääosin hyvin yhdellä herätyksellä. Kiinteitä syödään nyt kolmesti päivässä; lounaaksi puuroa, välipalaksi hedelmäsosetta ja päivälliseksi liha- tai kasvissosetta. Imetän myös edelleen. Poika hymyilee paljon ja on hyväntuulinen, ei kylläkään halua olla yhtään yksin.

Parisuhdestatus on edelleen voimassa, ja olen onnellinen. Ajoittain tekisi mieli laittaa exälle kiitosviesti. Exän käynnit pojan luona ovat harventuneet, mutta se on asia jolle en voi mitään. Onneksi on elämässä mukava mies, joka on pojalle varaisänä. Asumme yhdessä uuden mieheni kanssa. Remontoimme myös taloa, jonka omistan aiemman exäni kanssa (ei pojan isä). Olen lunastamassa talon nyt itselleni ja tavoitteena on muuttaa sinne ensi keväänä.

 

Pikkumies on nyt 4 kk. Olimme neuvolalääkärillä ja siellä kaikki meni hienosti. Poika on nyt 64 cm ja 6,3 kg. Hoitopöydälle vatsalleen laitettuna hän yritti vetää itseään eteenpäin. Pikkuinen oli koko lääkärikäynnin todella hyväntuulinen.

Eilen poika sitten yllätti ja kääntyi kertaalleen mahalta selälleen. Muutenkin pikkumies on kehittynyt viime viikkoina huimasti. Kommunikoi koko ajan jokeltelulla ja hymyillä, yrittää laittaa kaiken suuhun. Yöt nukutaan aika hyvin, mutta nukkumaan poika alkaa vasta yhdentoista aikoihin illalla. Aamuisin kun syön aamupalaa, poika saa katsoa netflixistä piirrettyjä. Napero on selkeä suosikki hauskojen, värikkäiden hahmojen takia. Poika kiljuu innosta katsoessaan sitä. Muuten menossa on takiaiskausi ja koko ajan pitisi olla sylissä, mutta pystyssä ja mielellään hypyttäen ja liikkuen. Nautin tästä ajasta todella paljon. 

On ihanaa kun meitä on nyt kaksi hoitamassa lasta ja lisäksi minulla on sitä kaipaamaani läheisyyttä ja aikuisseuraa. Tämä vanhemmuuskin tuntuu entistä paremmalta kun on joku jonka kanssa jakaa sen.

Pitkästä aikaa kirjoitellaan. En saanut kuvia tabletilla latautumaan viimeiseen tekstiini ja sitten kirjoitukset on jääneet tauolle. Nyt minulla on käytössä pöytäkonekin joten kuvien lisäys on tulevaisuudessa helpompaa. 

Elämä näyttää heittelevän ja yllättävän. Kalle muutti luoksemme asumaan. Ilmoitin juuri Kelalle että yksinhuoltajakorotuksen voi poistaa lapsilisästä. Outoa, vaikka tokikin olen lapseni yksinhuoltaja, en ole enää yksin kasvattamassa poikaa. Meillä menee hyvin, olen tällä hetkellä todella onnellinen.

Poika on kasvanut hurjasti, mutta on silti aika pieni vielä. Jokeltaa ja hymyilee paljon, välillä jo nauraakin ääneen. Jämäkkä hän on, mutta ei vielä käänny vaikka selkeästi yrittää. Sylissä viihtyy pystyasennossa ja on nyt muutaman päivän kokeillut hyppykiikkua, josta tykkää kovasti. Pieni, rakas, ihana poikani!