Juuri kun hetken aikaa ehdin iloita parantuneesta parisuhteen tilasta, takaisin palanneesta hellyydestä ja läheisyydestä, muuttui mies jälleen mörökölliksi. Kun kysyin mikä on, mies sanoi taas, että seurani ahdistaa häntä. Olen surullinen ja pettynyt. Minulla on ikävä onnellisuutta ja parisuhdearkea. Rakastan miestäni ja hänen lastaan todella paljon. Välillä mietin pitäisikö vain lähteä ja jättää mies rauhaan. Samalla menettäisin myös mieheni lapsen, häneen minulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Kahden tärkeän ihmisen menetys ahdistaa jo valmiiksi, en tiedä miten kestäisin.

Ymmärtäisin mieheni käytöksen paremmin jos olisin puoliso helvetistä, mutta kun en ole. Olen kiinnostunut mieheni asioista, pidän häntä hyvänä ja hemmottelen, teen ruokaa, leivon ja muutkin kotityöt hoituu. Hoidan paljon miehen lasta, touhuilen hänen kanssaan ja tarvittaessa osaan pitää myös kuria, seksiä en mieheltäni pihtaa enkä saa kohtauksia hormonien johdosta. En valita pikkuasioista enkä juuri isommistakaan, ja mies saa mennä ja käydä omissa jutuissaan enkä niistäkään valita. Mutta näin tämä menee, mikään ei riitä ja teki niin tai näin, homma sitten kuitenkin epäonnistuu tai on jollain tavalla vääränlainen. Olen yrittänyt vuosien mittaan kehittyä ihmisenä ja puolisona, sillä aikanaan olen tehnyt paljonkin virheitä sillä saralla. Nyt tuntuu, etten kelpaa minkäänlaisena... Että tällainen päivä tänään, kieriskelyä itsesäälissä. Jos teillä on rakastava puoliso ja asiat suhteellisen hyvin, muistakaa arvostaa sitä!

Jotain vauvajuttuakin vielä pitää kertoa. Vauva on liikkunut nyt päivittäin aika paljon. Olen tuntenut liikkeitä paikallaan ollessa, mutta myös touhutessa. Liikkeet tuntuvat lohdullisilta ja ihanilta, vauva kasvaa ja liikkuu. Se on onni, joka toivottavasti pysyy tästä arjen ikävästä huolimatta. Sitä ei toivottavasti oteta minulta pois. Tänään tuli raskausviikko 22 täyteen, äkkiä se aika menee. Enää nelisen kuukautta vauvan syntymään...