Viimeiset päivät ovat olleet äärimmäisen raskaat. Itku on herkässä ja ajoittain töissäkin on vaikea olla. Äidilleni laitoin viestin asiasta, sieltä tuli viesti täynnä myötätuntoa ja kutsu kotiin jos siltä tuntuu. Olen miettinyt ja pohtinut ratkaisua ja ylipäätään tätä asiaa. Miten ihmisestä tulee hetkessä niin etäinen? On niitä kausia ollut aiemminkin miehelläni, mutta ovat menneet nopeasti ohi. En ole koskaan osannut pitää niitä niin vakavina, koska aina tilanne on palautunut mukavaksi. Olen miettinyt onko kuvioihin mahtanut ilmestyä joku toinen ihminen, ja siksi tilanne mieheni mielestä onkin yhtäkkiä niin mahdoton. 

En tiedä miten tämä kaikki tuntuukaan näin raskaalta. On jotenkin erityisen vaikeaa ymmärtää, että rakkaus saattaa olla loppu. Lisäksi ajatus loppuraskaudesta ja äitiydestä yksin, tuo paniikkifiiliksen. Tuntuu myös käsittämättömältä ettei minulle suoda onnea. Ystäväni sanoi kun juttelimme, ettei hän ymmärrä miksi joudun jatkuvasti kärsimään. Piti kaikkea kokemaani aika epäreiluna. Itsekin mietin usein, miksi elämä kolhii koko ajan.

Nyt kaikki on tietysti erityisen raskasta kun on vauva tulossa ja paljon muitakin tekijöitä lisäksi. Mutta, olen myös miettinyt että on syytä aloittaa henkinen valmistautuminen eroon. Vaikka olemmekin päättäneet osallistua pariterapiaan, oma uskoni siihen on alkanut hieman rakoilla. Luulen, että mies on päätöksen sisimmässään jo tehnyt eikä silloin ole kauhean hyviä mahdollisuuksia onnistua. Molempien pitäisi oikeasti haluta korjata suhteemme.