Tässä on vigilante-elokuvien vahvuus. Ne käsittelevät todellista yhteiskunnallista turhautumista. Moni ihminen tietää, että oikeus ei aina toteudu tasa-arvoisesti. Köyhä joutuu helposti vastuuseen, kun taas hyväosainen voi palkata asianajajan, käyttää suhteitaan ja ostaa itselleen aikaa. Kun elokuvan sankari nousee tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan, katsoja voi ymmärtää hänen raivonsa.

Mutta juuri tässä piilee myös ongelma.

Vigilante-elokuvissa yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus muutetaan usein yksilön kostoretkeksi. Ratkaisuksi ei tarjota parempaa sosiaaliturvaa, toimivaa oikeusjärjestelmää, päihdepalveluja, mielenterveyspalveluja tai köyhyyden vähentämistä. Ei järjestäytymistä, ammattiliittoja tai poliittista muutosta. Sen sijaan yksi kovanaama ottaa aseen, moottoripyörän tai nyrkkinsä ja alkaa jakaa omaa oikeuttaan.

Se on tehokasta viihdettä, mutta huono yhteiskunnallinen ohjelma.

Vasemmistolaisesta näkökulmasta vigilante-elokuvia voi silti katsoa kriittisesti ja jopa ihailla. Niissä on usein vahva kapinan elementti. Niissä vastustetaan valtaa, korruptiota ja sitä ajatusta, että ihmisen pitäisi vain hyväksyä epäoikeudenmukaisuus. Mutta todellisessa elämässä yhteiskunta ei muutu sillä, että yksi sankari kostaa kaikille pahantekijöille.

Yhteiskunta muuttuu, kun ihmiset toimivat yhdessä.

Siksi pidän vigilante-elokuvista niiden raivon vuoksi, mutta epäilen niiden ratkaisua. Ne näyttävät, miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu. Harvemmin ne näyttävät, miten epäoikeudenmukaisuus oikeasti poistetaan.

Elokuvassa yksinäinen kostaja voi olla sankari. Todellisessa elämässä meidän pitäisi rakentaa yhteiskunta, jossa kenenkään ei tarvitse ryhtyä sellaiseksi.